Tässähän on ihan vahingossa vierähtänyt kuukausi edellisestä kirjoituksesta. Minut on nyt muutama päivä sitten vihdoin tuomittu avioeroon. Olen hieman joutunut vielä kohtaamaan vuoden takaisia fiiliksiä, mutta oikeastaan olo on nyt helpottunut. Viimeinkin asia on saatu päätökseen. Outo tyhjyyden tunne on tullut vallitsevaksi olotilaksi. Mitäs nyt? Vuorotteluvapaan sijaisuuttanikin on jäljellä enää viisi kuukautta. Minulla on hieman sellainen olo ollut jo jonkin aikaa, että aion antaa tämän kiven vieriä, kun nyt olen saanut sen vihdoin vauhtiin. Vierivä kivi ei sammaloidu, sanotaan. Näyttää siltä, etten ole vielä tälläkään iällä valmis sammaloitumaan. Muutoksia lienee siis luvassa. Mahanpohjassa on tuttu tunne; pelottaa, kauhistuttaa, jännittää. Olen koukussa noihin tunteisiin kuin narkkari konsanaan, nyt sen tajuan.

Kesä tulee olemaan ohi vilauksessa, sen aikana minun täytyy kerätä rohkeutta ja tehdä päätöksiä. Ilman rohkeutta minä surkastun. Kuitenkaan ilman perhettäni ja ystäviäni en saisi kerättyä rohkeutta. Niin kauan kun tiedän, että minulla on paikka minne voin häntä koipien välissä palata - niin kauan voin uskoa, että elämä kannattelee minua.