Viimeaikoina on ollut hieman oudot fiilikset, en oikein tiedä olenko tyytyväinen vai tyytymätön. Olen kyllä viettänyt huomattavan paljon aikaa ystävien kanssa ja saanut joka kerta hyvän muistutuksen siitä, kuinka tärkeitä ystävät ovat - ja kuinka mainiota terapiaa nauraminen on. Olen myös aloittanut aamuni hitaammin kuin normaalisti. Vapaapäivinä olen jopa toiminut niin, että käytettyäni koiran aamupissalla olenkin laittanut jazzia soimaan ja mennyt vielä tunniksi sohvalle nukkumaan. Tämä on tehnyt sielulleni hyvää, sillä alitajuisesti aikataulutan päiviäni jatkuvasti.

Silti jonkinlainen perustyytymättömyys koittaa tunkeutua tajuntaani. Johtuneeko tuo sitten jatkuvasti kasvavasta kyllästymisestäni tähän kaupunkiin vai mistä, siitä en saa oikein otetta. Viikon päästä lähden onneksi parin yön retkelle Kööpenhaminaan. Odotan matkalta paljon - tosin en niinkään tapahtumarikkauden vuoksi vaan siksi, että lähden reissuun yksin. Kolme päivää saan/joudun viettämään keskenäni, oman pääni kanssa! Olen aina ollut sellainen introvertti mietiskelijä-luonne. Vaikka rakastankin työtäni ja ihmisiäni, loppujen lopuksi ihmiskontaktit väsyttävät minua melko paljon. Ekstrovertithan taas ovat sellaisia, jotka saavat lisää energiaa viettäessään aikaa muiden ihmisten parissa. Minun energiatasoni kasvaa siitä, kun olen tarpeeksi kauan hiljaa ja saan ajatella rauhassa kaikkia asioita. Nyt on mahdollisuus nähdä hieman maailmaa samalla, ja vieläpä ihan polkuhintaan.

Jokin värisävy tästä tämänhetkisestä elämästäni puuttuu, mutta on vielä hieman hukassa ajatus siitä, mikä se voisi olla. Toivon, että viikon päästä löytäisin hiljaisen paikan, jossa sydämeni uskaltaisi kuiskata mitä se haluaa.