Puhuimme äidin kanssa puhelimessa muutama päivä sitten eräänlaisesta geenistä, jonka olen kuulemma perinyt kummaltakin vanhemmaltani. Tarkoitan taipumusta jäädä koukkuun kaikkeen mahdolliseen. Tupakka on ollut yksi suurista paheistani. Siitä olen onneksi päässyt eroon, vaikka välillä sitäkin tekee kovasti vielä mieli. Jään helposti myös herkuttelukoukkuun, josta on vaikeaa päästä irti. Se on luultavasti jonkin sortin syömishäiriö, mutta diagnosoimalla asioita tällä tavalla yleensä annetaan itselle lupa syödä väärin. "Minä syön koko keksipaketin kerralla, sillä minulla on syömishäiriö." Itse todellakin söin eilen kokonaisen keksipaketin, sillä olen idiootti. Nyt olen koukuttanut itseni liikuntaan ihan tietoisesti, ja koen jatkuvasti huonoa omaatuntoa kun en liiku tarpeeksi ja syön liikaa.

Kuitenkin tänään palautui mieleeni kaikkien koukkujen jumala - oma henkilökohtainen heroiinini - työ. Olen tehnyt pari pitkää työpäivää viikon sisällä ja olen ihan huumaantunut. Rakastan sitä tunnetta, kun istun kuolemanväsyneenä bussissa matkalla kotiin ja haaveilen, kuinka rasvaan väsyneet jalkani ja nostan ne sängylle, pehmeän peiton syleilyyn. On mahtavaa, kun vaikkapa 15-tuntisesta työpäivästä on tunti jäljellä. Upeaa kun tuntee tehneensä töitä jokaisella lihaksellaan.

Tällaisina hetkinä muistan, että yksi syy koiran hankkimiseen oli todellakin se velvollisuus olla kotona säännöllisin väliajoin. Uskoisin tekeväni kellonympäryksen töitä päivittäin ilman sitä ihanaa karvanlevittäjäotusta. Lemmikkien vaikutusta ihmisen hyvinvointiin ei todellakaan pidä epäillä; koirakin suorastaan pakottaa minut voimaan hyvin juoksuttamalla minua säännöllisesti ja pitämällä verenpaineeni alhaalla, kun silitän sitä. Lisäksi siltä saa ehdotonta rakkautta ja uskollisuutta joka hetki. Että semmosta tänään.