Tuossa pari yötä sitten näin jälleen ihanaa unta. Siinä polttelin tupakkaa oikein kunnolla nautiskellen, useammankin valkoisen Marlboron taisin vetää. Rentoutumisen tunne oli aivan mahtava, kun tietenkin olin myös unessa ollut polttamatta pitkän aikaa, kuten oikeassakin elämässäni. Olivat niin todentuntuiset savut, että aamulla herätessä luulin polttaneeni edellisenä iltana.

Sanotaan, että ihmisille joilta on amputoitu esimerkiksi jalka, tulee myöhemmin niin sanottuja ”haamukipuja”. Niinpä samaan tapaan siinä hieraistuani rähmät silmistä minulle tuli ”haamu-nikotiinintarve”. Tunne oli hyvin selvä muistikuva siitä alkuaikojen ”nikkiksestä”, joka oli suorastaan fyysinen tarve polttaa röökiä. No tietenkin selvisin siitä helposti ja melko nopeasti takaisin normaalitilaan. Nyt kahden ja puolen vuoden kuluttua edellisestä tupakastani en enää joka päivä ajattele polttamista. Välillä tosin – varsinkin stressaavissa tilanteissa – jokin sisäinen piru yrittää väittää, että ainahan nyt yhden voisin polttaa. Etten muka jäisi taas koukkuun siitä yhdestä ainoasta pienestä syöpäkääryleestä, vaan voisin jatkaa siitä savuttomuuttani. Nykyään, kun vieroitusoireista on niin pitkä aika, että niiden sietämisen kamaluus alkaa unohtua, tuntuisi jopa helpommalta uskoa tuota sisäistä paholaista. Mutta kyllähän se järjen ääni sieltä aina vastaa vahvemmalla äänensävyllä.

Nyt sitten, näiden kokemusten jälkeen minun pitäisi osata kieltää itseltäni herkuttelu, jotta uuden vuoden lupaukseni laihtumisesta toteutuisivat edes jotenkuten. Olen toivottomassa koukussa kaikkeen mahdolliseen ällöttävään epäterveellisyyteen. Mutta minä vaan rakastan rasvaa, suolaa ja sokeria! Tosin samaan tapaan rakastin tupakkaakin ja silti päätin lopettaa. On jotenkin niin epäreilua, että joutuu kieltämään itseltään kaiken hyvän! Sitä paitsi, mitä jos nyt kiellän itseltäni suklaan syönnin ja puolen vuoden kuluttua syön yhden palan ja alan taas lihoa, turvota isoksi palleroksi, kun en osaakaan lopettaa siihen herkuttelua? Johan se röökinkin kohdalla huomattiin, että minulle ei kohtuus riitä, vaan jos poltetaan, niin sitten poltetaan PALJON. Tai sitten ei polteta yhtään.

Ei ole kivaa tämä. Ja turha sanoa, että jos jotain rikkaruohoa syö viisi kertaa, vaikka yhden joka päivä, niin se alkaa maistua hyvältä ja näin ollen voi muuttaa ruokailutottumuksiaan. Minäkin syön tuorekurkkua joka päivä, mutta ei tulisi itku vaikka joutuisin olemaan ilman sitä koko loppuvuoden. Mutta ajatus kuukaudesta ilman suklaata aiheuttaa kyllä herkistymisen. Sekä myös näköjään tällaisen kirjallisen purkautumisen. En ala!