Huomaan lähes joka ilta töiden jälkeen viettäneeni koko työpäivän kävellen. En ole pysähtynyt hetkeksikään huolimatta siitä, kuinka pitkän päivän olen milloinkin tehnyt. Paitsi välillä olen juonut pikaisesti kahden hörpyn päiväkahvin samalla kuin siirryn kohti tiskinurkkausta. Joinakin päivinä jää ihan älyttömät ”kierrokset” päälle kroppaan tullessani kotiin. Viime perjantainakin olin kotona kahdelta yöllä. Nukahdin neljältä ja heräsin taas puoli kuudelta. Oli pakko nousta kävelemään muutama kierros ympyrää olohuoneessa, kun kroppa ei suostunut vieläkään olemaan paikallaan. Haha.
 
Asiakkaisiin kokemani viha-rakkaussuhteiden kontrastit alkavat taas tulla räikeämmin esille, kun kiire kasvaa. Samoin huomaan jälleen selkeästi, kuinka joidenkin työkavereiden kanssa työskentely on uskomattoman helppoa, toisten kanssa taas tuntuu jatkuvasti tökkivän kaikki. En tiedä minkälaisia fiiliksiä teillä muiden alojen ihmisillä on töissä, mutta ainakin minun hommissani ehdin päivän aikana käydä läpi kaikki mahdolliset tunnelataukset mitä nyt ikinä voi kuvitella, kauhusta riemuun ja epätoivosta helpotukseen. Enimmäkseen kuitenkin on joko tosi hauskaa tai sitten pinna on kireällä kuin viulunkieli. Yritän tässä nyt lähinnä sanoa, että olisi melko mielenkiintoista elää yksi työpäivä ilman henkistä vuoristorataa.
 
Tämän vuoksi minä näitä hommia teen. Samasta syystä olen myös välillä ihan kuolemanväsynyt enkä jaksaisi vapaa-aikana mitään enkä ketään. Töiden jälkeen parasta on hiljaisuus.
 
Rakkaudesta lajiin.