Sairastaminen on perseestä. On niin kylmä , väsyttää, sattuu eikä mikään kiinnosta. Toisaalta se on mukavaa, voin ajatella ainoastaan itseäni. Voin vain maata ja katsella televisiota viltin alla, välillä nukkua kipuja pois ja syödä herkkuja. Kyllä tätä jaksaa päivän tai pari. Entäs kun puhutaan kivuista, jotka kestävät viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia?

25-vuotiaalla ystävällä oli selkä kipeä yli puoli vuotta ennen kuin lääkärit ottivat asian tosissaan ja veivät hänet selkäleikkaukseen. Viimeiset pari kuukautta ennen tätä ystävä oleskeli minun luonani, koska ei pystynyt käymään edes kaupassa tai käyttämään koiraansa pissalla. Koko sen ajan hän vain makasi, välillä sohvalla, toisinaan sängyssä tai lattialla. Välillä hän kävi lääkärissä, jotka antoivat vain vahvempia lääkkeitä. Ne eivät ilmeisesti auttaneet, sillä kova kipu tuntui olevan jatkuvaa. Lopulta tuska yltyi niin kovaksi, että hän soitti itselleen ambulanssin. Eihän siitäkään vielä apua ollut vaan hän tuli paria tuntia myöhemmin taksilla takaisin. Olin niin vihainen, en voinut - enkä voi vieläkään - käsittää, miksi häntä ei otettu tosissaan edes silloin. Oliko se sitten ortopedi vai mikä, jolle hän sai ajan muutamaa päivää myöhemmin. Tämä oli kuulemma ollut ensin ärsyyntynyt, kun potilas ei ollut pystynyt tekemään hänen vaatimiaan liikkeitä. Ilmeisesti hän kuvitteli, että nuori ihminen vain esittää olevansa kipeä. Itketettyään ystävääni tarpeeksi kauan hän heräsi todellisuuteen ja lähetti potilaan vihdoin kohti leikkaussalia.

Välillä hänen asuessaan luonani kyselin kuinka hän jaksoi olla niin positiivinen. Hän kertoi, että jatkuva kipu tosiaan meinasi tehdä välillä pahantuuliseksi. Lisäksi kuukausien paikoillaan makaaminen oli kuulemma todella turhauttavaa. Voin itse vain kuvitella minkälaista on tuijottaa samaa seinää kuukausitolkulla. Kuitenkin hän sanoi, että täytyy yrittää pysyä positiivisena, sillä pahantuulisuus ja masentuminen ei varmasti ainakaan auta asiaa. Siinä vasta oikea asenne elämään minun mielestäni!