En edes tiennyt, että ulkona oli satanut vettä jo tuntikausia, meillä kun ei ole ikkunoita töissä. Ei se minua haitannut. Se vain tarkoittaisi sitä, että Hämeenkatu olisi autio - ei yhtään humalaista örveltäjää enää pyörimässä pizzerioiden nurkilla.

Minä todella pidän siitä, miltä Tampereen keskusta näyttää sateisena syysyönä vähän ennen viittä (jos ei oteta huomioon niitä pizzalaatikoita ja oksennuksia). Joskus tuntuu, että olen ainoa ihminen maailmassa; niin hiljaista voi olla 300 000 asukkaan kaupungissa. Asfaltti kiiltelee ja Tammerkoski on hieman levoton.

Tuttu bussikuski tuli aamukahvilta, hänellä oli taas alkanut aamuvuoro hetkeä aiemmin. Kuski oli tänään puheliaalla tuulella, ja mikäs siinä rupatellessa, kun olin jälleen ainoa matkustaja. Juttelimme vähän pikkujoulukaudesta ja teekkareista, siitä puheet siirtyivät sujuvasti jouluun. Yhdessä päivittelimme kuinka nopeasti se tuleekaan. Kuski kertoi, että hänellä on kolme lasta, 12-vuotiaat kaksoisveljet ja 9-vuotias tytär. Siinäpä olisikin taas joululahjastressiä kerrassaan! Niin se matka sujui mukavan nopeasti jutellessa, ja matkan päätteeksi TKL:n mies jälleen ajoi minut bussilla ihan taloni viereen, vaikka bussipysäkki jolle olisin jäänyt, jäi parikymmentä metriä taakse. Toivotin työniloa ja lähdin taas hymy korvissa kohti kotiovea. Nuo Tampereen bussikuskit on niin mahtavia, ja heiltä saa kyllä hienoa palvelua! Taas jäi niin hyvä fiilis tuosta pienestä huomaavaisesta eleestä viedä minut kotiin saakka.

Täytyisi aina pitää mielessä, että pienellä eleellä voi tehdä toisen ihmisen päivästä sata kertaa paremman!