"Sä oot täällä aina. Kun mä tuun töihin niin sä oot jo täällä ja kun mä lähden niin sä jäät vielä töihin. Mutta ei se mitään. Siitä tulee mulle sellainen olo, että mulla on elämä." Jep jep, näin sanottiin minulle taas tänään. Huumoriahan se oli, mutta puolitosissaan luonnollisesti heitetty. Nyt on tultu taas siihen kohtaa kesää, että kalenterini on miellyttävän täynnä. Jälleen ihmiset alkavat vihjailla minulle aika suorastikin mielipiteitään minun elämäni laadusta ja sen olemattomuudesta. On siis pakko nyt ihmetellä, että mitä ihmettä se elämä sitten oikeasti on?

Kyllähän se on totta, että haalin itselleni joka ainoan työtunnin, jotka vain jaksan tehdä. Ja minähän jaksan, koska se on hauskaa. (Pahoittelut tässä kaikille niille, jotka ovat väärällä alalla eivätkä siksi pysty nauttimaan töistään.) Kuitenkin on mainittava, että minulla on mielestäni silti erittäin vilkas seuraelämä. Minulla on paljon kavereita ja näen heitä työpäivien jälkeen ja vapaapäivinä. Aamut olen pyhittänyt itselleni. Koiran kanssa lenkkeilen päivittäin kolmesti ja varsinkin öisin teen pitkiä lenkkejä sen kanssa. Kuuntelen musiikkia jatkuvasti ja seuraan alan julkaisuja. Katselen elokuvia varmasti enemmän kuin perus päivätyöläinen, luen kirjoja ja lehtiä silloin tällöin. Nukun liian vähän ja nauran liikaa. En edes tajua missä välissä ehtisin sitä `elämää` harrastaa. Mielelläni kyllä kuitenkin kuulisin mitä se on. Jos se tarkoittaa televisiota ja kotisohvaa, niin siinä tapauksessa minulla on elämää kerran viikossa noin yhden tunnin ajan, kun katson nauhalta Hyvät ja huonot uutiset. Surullista mutta totta.