Välillä ihmiset haaveilevat sellaisista asioista mitä heillä ei ole. Minulla täytyy olla asiat hyvin, sillä huomaan joskus haaveilevani yksinäisyydestä. Mielikuvissani on kaksi erilaista vaihtoehtoa, joista kuvittelisin pitäväni. Toisessa näistä elän jossain pienessä pirtissä keskellä Pohjanmaan metsiä ainakin kuuden koiran kanssa. Elämä olisi rauhallista, eikä minun tarvitsisi nähdä ketään ihmisiä jos en haluaisi. Voisin käydä kerran viikossa muutaman kilometrin päässä sijaitsevassa kaupassa sekä kirjastossa ja vaihtaa samalla muutaman sanan kyläläisten kanssa, jos mieli tekisi. Muuten elelisin erakkona eläinteni kanssa. Hah, tällä tavalla kirjoitettuna tuo kuulostaa kyllä aika huvittavalta.

Toinen vaihtoehto on ehkä vielä yksinäisempi. Siinä asun esimerkiksi New Yorkin keskustassa, yksiöni on jossakin todella korkeassa kerrostalossa, jonka ikkunasta näen iltaisin suuren kaupungin valot. Teen töitä vaikkapa jossain ravintolassa, enkä tunne kaupungissa ketään muita kuin työkaverini, joiden seurasta en juuri välitä. Mikä voisi olla yksinäisempää, kuin elää keskellä suurta kaupunkia, jossa ei ole kavereita? Ihmisiä vilisee ohitse jatkuvasti, eikä kukaan noteeraa yksittäisen ihmisen olemassaoloa.

Tällaisia ajatuksia pyörittelen päässäni varsinkin kiireisten työiltojen päätteeksi. Mielessäni olen onnistunut romantisoimaan yksinäisyyden tunteen positiiviseksi asiaksi. Se on kaiketi ymmärrettävää, koska siitä on muutama vuosi aikaa, kun olen joutunut yksinäisyyden kamaluuden kokemaan. Yksinäisyys on kuitenkin tunne, joka riipii sielua niin syvältä, ettei moni muu tunne pysty samaan. Ehkä vain rakastumisen tunne, puhdas viha ja syvä suru vaikuttavat ihmisen psyykeen ja fysiikkaan yhtä vahvasti. Luultavasti haikailen siis vain suurten tuntemusten perään tässä seesteisen mukavassa elämäntilanteessa, mutta minkäs luonteelleni mahdan. Haluan siteerata tähän loppuun vielä yhden lempirunoistani aiheeseen liittyen. Aika masentavahan se toki on...

Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
ihmisen, kaltaises -- vierasta lämmititkin!
Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,
kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.
Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.
Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.
Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.
Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.
Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,
houreen, jok' katoaa, kun sitä kohti sa käyt.
Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,
yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.

(V. A. Koskenniemi, Elegia yksinäisyydelle)