Kevään kunniaksi olisi tarjolla hieman vakavampia ajatuksia. Mietiskelin tuossa sellaista aihetta kuin kuolema. Kaikkihan täältä joskus poistumme, joten oletan, että jokainen ihminen joutuu jossain vaiheessa asiaa mietiskelemään. Oma mieheni kuitenkin jostain tuntemattomasta syystä pelkää kuolemaa niin paljon, että aihe on täysin kielletty meidän kodissamme. Aiheeseen liittyvä huumori, sarkasmi tai ihan pelkästään sanan mainitseminen saa aikaan torjuvaa käyttäytymistä toisessa. Tämä saa minut pelkäämään, että jos joku hänelle läheinen ihminen kuolee, hänen on vaikeampaa selvitä tilanteesta kuin sellaisen, joka on asiaa joskus päässään käsitellyt. Mistäs minä tietäisin, mutta tällaisia ajatuksia olen pyöritellyt.

Minulle läheisimmät ihmiset ovat kaikeksi onneksi elossa, joten en pysty kuvittelemaan, miltä läheisen poismeno tuntuu. Ainoa asia mihin pystyn jotenkin valmistautumaan, on ajatus omasta kuolemastani. Olen mielestäni asian kanssa melko sinut. Tietenkin toivon pitkää ja hyvää elämää itselleni niin kuin muillekin. Kuitenkin olen päättänyt koettaa elää elämääni jatkuvasti sillä tavalla, että kuolemani hetkellä voisin ajatella: ”Tulipa elettyä täysillä ja seuraten oman sydämeni sanoman viitoittamaa tietä.” Olkoon tuo hetki sitten huomenna tai 60 vuoden kuluttua, mitään ei tarvitsisi katua, koska olisin kuunnellut nimenomaan omaa sydäntäni enkä toiminut ainoastaan niin kuin muut ihmiset, yhteiskunta tai mikä tahansa muu taho olisi odottanut.

Minun sieluni on jatkuvasti levoton, on vaikeaa ajatella pysyväni samassa stabiilissa tilassa pitkiä aikoja. En kaipaa elämäni loppuun asti jatkuvaa rutiinia; sydämeni vaatii jatkuvaa muutosta, jännitystä. Jonkin osa-alueen elämässäni täytyisi olla jatkuvassa liikkeessä, jotta mielenkiinto arkeen pysyisi ja tuntisin olevani elämännuorassa kiinni. Välillä kadehdin ihmisiä, jotka ovat päinvastaisia luonnoltaan. Heitä ketkä tarvitsevat rutiinia ja turvallisuuden tunnetta. Nuo ihmiset toisaalta kavahtavat kaikkea uutta ja pieniäkin muutoksia elämässään, joka taas tuntuu minusta käsittämättömältä.

Parhaani mukaan kuitenkin koetan aina olla tuomitsematta muita heidän erilaisuudessaan. Toivottavasti siis minunkaan luonnettani ei tuomita – tai oikeastaan ihan sama, en minä niin muiden ihmisten mielipiteistä välitä; paitsi tietenkin niiden läheisimpien. Toivottavasti muutkin osaavat löytää sen oman tapansa elää elämäänsä kuin viimeistä päivää.