Olen saanut tässä sivusta seurata jo kolmisen vuotta ihmisen intohimoista suhtautumista penkkiurheiluun, enimmäkseen jääkiekkoon. Silloin kun jääkiekkoa ei tule, kelpaa myös jalkapallo tai oikeastaan mikä tahansa laji golfista pingikseen. Siinä on jotain todella kadehdittavaa, kun joku on niin innoissaan jostain harrastuksesta elämässään.

Minä en ainakaan keksi yhtään asiaa, mikä saisi minut liimautumaan nettiin selailemaan aiheeseen liittyviä sivustoja, tai puhumaan kaverin kanssa puhelimessa tuntikausia viimeisimmistä tapahtumista, ilta illan jälkeen. Minä en vietä aikaani jäähallilla tai lukien Veikkaus-lehteä. Kun asiaa ajattelee näin, tuntuu niin kuin elämästäni puuttuisi jotain olennaista. Mihin minä oikein kulutan kaiken vapaa-aikani?

Kylmä totuus on se, että suuri osa vapaa-ajastani menee pelkkään olemiseen, ikään kuin töihin valmistautumiseen. Salilla käyn kyllä ja kuljen koiran kanssa ulkona kolmesti päivässä. Silti tuntuu jotenkin tyhmältä ajatus esimerkiksi käydä kavereilla kylässä työpäivänä, kun jatkuvasti täytyy olla tietoinen senhetkisestä kellonajasta, että ehtii illaksi töihin. Mutta toisaalta, ei minulla ole tietoa tekevätkö päivätyöläisetkään mitään normaalisti töiden jälkeen.

Entäs jos minulla olisikin jokin tuollainen harrastus, joka veisi hurjan määrän aikaani viikossa? Minulla jäisi paljon vähemmän aikaa koiralle sekä sohvalle, josta pidän myöskin valtavasti. Lukisin ja kuuntelisin musiikkia vähemmän. En varmasti katselisi läheskään yhtä paljoa elokuvia; nykyään katselen noin 2-4 leffaa viikossa. En ehtisi haaveilla muualla kuin bussimatkalla töihin.

Ehkä sittenkin arvostan enemmän sitä, että minulla on aikaa itselleni eikä jatkuvasti tarvitse hössöttää jonkin harrastuksen takia. On hienoa, jos joku on löytänyt suuren intohimon johonkin asiaan – ehkä minäkin törmään sellaiseen jonakin päivänä. Mutta siihen asti taidan kuulua niihin ihmisiin, joille vähemmän on enemmän.