Löysin pöytälaatikosta viime yönä palan ruutupaperia, johon olin eräänä aamuna muutama vuosi sitten rustannut aamuisen herätyksen tuntemuksia. Olin joitakin aikoja sitten loppuun palamisen kynnyksellä lopettanut kesken ammattikorkeakouluopiskeluni sekä jättänyt taakseni myös toisen kahdesta työpaikastani. Jäljelle jäi yksi pubi, jossa tein kaksivuorotyötä. Siellä riitti töitä, varsinkin kun yksi työkaverini joutui olkapääleikkaukseen ja sen jälkeen pitkälle sairaslomalle. Tuon muutaman kuukauden aikana tein töitä vähintään 50 tuntia viikossa, yleensä muutaman tunnin enemmän. Olin silloin melkoisen väsynyt, varsinkin aamuisin. Ajattelin nyt kirjoittaa tuon lappusen tekstin tähän, kun ei taida tuo paperi pysyä kovin montaa vuotta enää ehjänä.

Herään säpsähtäen. Onko nyt jo aamu? Olenko töistä myöhässä? Vatsani sisälmykset tuntuvat pyörähtävän kaksi kiivasta kierrosta ympäri pelkästä säikähdyksestä. Käännän katseeni ikkunaan ja tuijotan tylsästi pihalle kunnes aivoni vihdoin sisäistävät, että ulkona on vielä – vai jo? – hämärää. Punnerran sängyltä kohti lattialla makaavaa puhelinta, jonka olen illalla laittanut kauas sängystä, jotta varmasti heräisin sen hälytykseen enkä voisi sitä liian helposti puoliunessa sammuttaa. Koukkaus ja kierähdys. Kello on 07.12. Ei helvetti, olen nukkunut puolitoista tuntia, toinen samanlainen olisi vielä uniaikaa jäljellä. Nukahdan…

Jokin rasittava ääni tunkeutuu uneni sekaan, en tajua mistä ääni kuuluu. Herätysääni! Olen niin väsynyt, etten kykene liikkumaan. Olen lamaantunut. Ajattelen isoon ääneen, että nyt on PAKKO nousta, ei ole vaihtoehtoja. Kiilaan itseni väkisin istumaan ja sammutan hermoja raastavan puhelimen pirinän. Sydämeni tykyttää niin lujaa, että se menee välillä lukkoon eikä muista lyödä ollenkaan. Sitten se taas havahtuu pyrkien ulos rinnasta. Mahaan sattuu, oksettaa. Ei auta, ajattelen, ja alan kiskoa vaatteita päälleni. Koira tepsuttaa huoneeseen ja heiluttaa iloisesti häntää. Se on valmis haistelemaan oman Aamulehtensä pihapoluilla. Puettuani nappaan koiran kiinni valjaisiin ja lähden valumaan kalpeana aamulenkille. Tuhannennenmiljoonannen kerran raahautuessani eteenpäin pihalla katselen noita työmyyriä, jotka nousevat luonnottoman aikaisin töihin joka ikinen arkiaamu, päästen kotiin yhtä luonnottoman aikaisin päivällä. Mietin jälleen; mitä järkeä on tässä kaikessa?