Kevät, tuo maailman masentavin vuodenaika, lähestyy uhkaavasti. Huhtikuu on minulle henkilökohtaisesti kauhein kuukausi koko vuonna. Kalpea aurinko alkaa vihdoin paistaa lämmittämättä kuitenkaan merkitsevästi ja sen säteet paljastavat kaikenlaista kamalaa. Sälekaihdinten välistä tunkeva kirkas valo väittää, että asunto on täynnä pölyä ja koirankarvoja ja ikkunoistakaan ei meinaa nähdä läpi, kun ovat niin paskaiset. Vettä, kuraa ja likaista, koirani turkin väristä loskaa joka puolella. Karkkipapereita, ilotulitusraketin jämiä ja kaikenlaista muuta epämiellyttävää ihmisten lumen sekaan piilottamaa roskaa paljastuu lumen alta. Käytettyjä nenäliinoja ei onneksi löydy enää kuin kymmenen metrin välein, koska koirani on innokkaasti syönyt kaikki löytämänsä jo tuoreeltaan lumen seasta.

Ja sitten on ne iänikuiset koirankakka-keskustelut! Minun koirani onneksi tekee jätöksensä ojien pohjille ja voin sanoa, että alan keräämään niitä välittömästi, kun kaupunki pystyttää edes puolen kilometrin välein roskapönttöjä lenkkipoluille ja tienvarsiin. Siihen saakka tuo muutamassa hetkessä maatuva jäte saa minun puolestani pysyä siellä ojassa. Minun henkilökohtainen ekotekoni olkoon se, etten rasita jätelaitosta yhdelläkään ylimääräisellä kakkapussilla jota joudun täytettynä kantamaan kädessäni kilometrikaupalla. Koira tekeekin sitten oman osansa siivoamalla ihmisten heittämät räkäpaperit omaan mahalaukkuunsa ja palauttamalla ne luontoon helpommin maatuvassa muodossa.

Lisäksi tulee jokavuotinen kevätmasennus-väsymys. Sitä alkaa miettiä mitä on saanut elämässään aikaiseksi ja huomaa tietenkin, ettei oikeastaan yhtään mitään. Jotain täytyisi tehdä, jotta voisi sanoa olevansa hyvä ihminen, mutta mikään ei juuri silloin kiinnosta, kun masentaa. Pitäisi vaihtaa alaa, työpaikkaa, tehdä lapsia, muuttaa ulkomaille ja elää hetkessä, mutta mieluummin vasta ensi vuonna kaikki suuret muutokset, kun kaikkien tuommoisten päätösten eteen joutuu näkemään vaivaa.

Keväässä ei vaan ole mitään muuta hyvää kuin se, että se loppuu!