Joinakin päivinä ei ole mitään järkeviä ajatuksia päässä. Tällaisina päivinä kirjoittamisen käyntiin saaminen vaatii ylimääräisiä ponnituksia. Täytyisi muka olla joku aihe. Jos haluaa kirjoittaa pakinan, silloin aiheesta täytyisi olla myös joku mielipide tai muuten vaan jokin järkevä pointti. Jos haluaa kertoa tarinan, pitää aiheesta muodostaa laajempi kokonaisuus. Kuulostaa kovin vaivalloiselta. No, tänään minulla on sitten juuri sellainen päivä. Onnekseni olen saanut elämässäni tutustua mahtavaan persoonaan, joka on innostanut minua ja monia muita kirjoittamaan tekstiä täysin ajatuksenvirralla. Tämä henkilö on lukioni äidinkielen opettaja Annikki. Joka tunti, kun tarkoitus oli kirjoittaa aine, hän määräsi meidät ensimmäiset viisitoista minuuttia kirjoittamaan ihan mitä päähän sattuu tulemaan. Jos aivot löivät tyhjää, hän neuvoi ottamaan aiheeksi jonkin esineen tai asian, joka ensimmäisenä mieleen nousee. Muistan kirjoittaneeni ainakin aiheista aurinko sekä pyyhekumi. En tiedä onko tällainen toiminta kovin yleistä, mutta se oli kyllä todella innostava tapa aloittaa kirjoittaminen.

Muutoinkin Annikki oli koko kouluikäni paras opettaja. Hänellä oli huumori kohdallaan, hänen tunneillaan oli ihan varmasti joka kertaa hauskaa. "Kalvosulkeiset" kestivät enintään kymmenen minuuttia kerrallaan, jolloin hän itsekin oli jo niin kyllästynyt, että vaihtoi aihetta vaikkapa opiskelijoiden parisuhde-elämään tai laittoi pystyyn keskustelun jostakin mielivaltaisesta aiheesta. Hän muistutti, että äidinkielen tuntien ei tarvitse olla pelkkää kielioppia ja että jokainen osaa kirjoittaa jos haluaa. Äidinkieli ei myöskään ole pelkkää kirjoittamista, vaan myös keskustelua.

Kun kävimme viimeistä lukiovuottamme, eräänä päivänä Annikki tuli luokkaan huomattavan huonolla tuulella. Hän kertoi, että sinä aikana, kun hän on opettanut Reisjärven lukiossa ei ole yksikään opiskelija reputtanut äidinkielen kirjoituksissa. Nyt kuitenkin kuulemma meitä vuotta nuoremmasta ikäpolvesta löytyi eräs opiskelija, jonka hän pelkäsi epäonnistuvan vuoden päästä, eikä Annikki tiennyt mitä tehdä. Hän ilmaisi samalla huolensa siitä, että vuosi vuodelta nuoret osaavat huonommin kirjoittaa oikeaoppisesti omalla äidinkielellään ja piti siksi kai itseään jollakin tapaa epäonnistuneena tämän yhden oppilaan vuoksi. Minulla ei ole tietoa kuinka loppujen lopuksi kävi, mutta toivon että kaikki meni parhain päin. En kuitenkaan lähtisi syyttämään äidinkielenopettajaa tässä asiassa. Loppujen lopuksi, millään tunneilla en ole oppinut asioita yhtä helposti kuin hänen äidinkielen tunneillaan. Enkä yhdellekään muulle tunnille ole mennyt joka kerta yhtä innoissani, odottaen jännityksellä mitä tapahtuisi. Minulla on lukemattomia hienoja ja tärkeitä muistoja noilta tunneilta ja toivon, että parhaiten pidän Annikin muistoa yllä kirjoittamalla itse.

Annikki Hylkilän muistoa kunnioittaen; levätköön hän rauhassa.