Tässä pientä matkakertomusta, jotten unohtaisi.
Olen saanut parin viime viikon aikana kunnian tutustua useaan mahtavaan kroatialaiseen nuoreen persoonaan ja asuakin yhden luona. Tuon kymmenen päivän aikana jonka vietin heidän kanssaan, ehdin oppia mielettömän paljon maasta, kulttuurista ja ihmisistä itsestään.

Suurimman osan lomastani vietin Splitissä, joka on asukasluvultaan suurin piirtein Tampereen kokoinen merenrantakaupunki. Kaupunki on kasvanut Diocletianuksen palatsin ympärille, jonka samanniminen keisari on rakentanut joskus vuoden 300 alussa. Split näyttää varsinaiselta tilkkutäkiltä arkkitehtuurinsa vuoksi, sillä uudempien kerrostalojen keskellä on paljon ikivanhoja, ränsistyneitä kivitaloja. Yhtään todella modernia rakennusta ei ole kaupungista löydettävissä, ja paikalliset rakastavatkin vanhoja, viehättäviä talojaan. Niiden ikkunoista roikkuu värikkäitä vaatteita notkuvia pyykkinaruja ja kaikkien talojen katot ovat oransseja. Kun siirrytään pari kilometriä ydinkeskustasta poispäin, taloja on sikin sokin ilman minkäänlaista loogisuutta ja uusi ystäväni Tena kertoi sen johtuvan siitä, että asukkaat päättävät vain rakentaa oman talonsa mailleen mahdollisimman nopeasti ilman minkäänlaisia rakennuslupia. Kun sitten talo on pystyssä, ei kaupunki voi enää heidän taloaan hajottaa, koska ei perhettä voi enää heitteillekään jättää heidän rahattomuutensa vuoksi. Tässä kohtaa tosin kaupunki kieltäytyy tekemästä tietä taloon, joten talon omistaja joutuu itse hoitamaan kulkuväylänsä raivaamisen. Juuri tällaisen sekaisuuden vuoksi Split on erittäin mielenkiintoinen kaupunki vaikka pelkästään käveltäessä päämäärättömästi sinne tänne tai ihailtaessa bussin ikkunasta. Kaupungista löytyy myös muutama kiva uimaranta auringonpalvojille, mutta lokakuussa ei ole enää kovin hyviä auringonottosäitä, suurimmaksi osaksi bura-nimisen luihin ja ytimiin menevän kylmän myrskytuulen vuoksi. Itse tosin en olisi malttanut rannoilla maatakaan, en ole sen tyylinen ihminen.

Vierailin myös Trogir-nimisessä pienessä kaupungissa, jonne erään Marinan isä meidät kyyditsi päivämatkalle. Kaupunki oli oikein viehättävä kokemus, vaikkakin vietimme siellä vain pari tuntia. Kolmas kaupunkikohteeni oli Dubrovnik. Lähdin aikaisin aamulla yksikseni bussilla Splitistä. Yli kolme tuntia kestänyt matka oli ihan käsittämätön kokemus. En pysty sanoin kuvaamaan sitä kauneutta. Pääsin näkemään ihan mielettömiä vuoria ja kaukana alhaalla siintäviä peltoja. On pakko tunnustaa tähän ihan julkisesti, että meinasin ihan itkeä sen kaiken kauneuden takia. Valitettavasti bussissa oli tummennukset ikkunoissa, joten en saanut minkäänlaista kuvaa tai videota tallennettua matkasta. Dubrovnikiin saapuminen sai hengen salpautumaan. Kaupunki levittäytyi joka suuntaan suoraan alapuolellani ja meri kimmelsi sinistä ja vihreää. Vietin yli kuusi tuntia kaupungin kaduilla ja vanhassa kaupungissa pyörien. Täytyy sanoa, että kaunista siellä todellakin oli, mutta turismi oli jo jättänyt vahvan jälkensä. Kaupungista puuttui tietynlainen omaperäisyys, mikä Splitissä oli juuri hienointa. Dubrovnik oli kuin mikä tahansa muu turistikaupunki ja vaikka ei ollut enää edes kesäsesonki, oli matkailijoita joka puolella kuin kärpäsiä. Koin sen jotenkin ahdistavana asiana sen jälkeen, kun olin saanut kulkea Splitissä melko rauhassa muilta ulkomaalaisilta.

Dubrovnikissa sattui eräs outo tapaus joidenkin turistien kanssa. Menin ravintolaan lounaalle ja viereisessä pöydässä istui kaksi noin 40-vuotiasta miestä. En tiedä mistä maasta he olivat kotoisin, mutta eivät ainakaan puhuneet englantia. Havaitsin heti, että he ihan ilmiselvästi puhuivat minusta. Tai oli melko vaikeaa olla huomaamatta, koska toinen heistä osoitti minua sormella samalla kun puhui kaverilleen. Järkyttävää oli se, että kun he kuvittelivat etten huomaa, toinen heistä otti minusta valokuvan! Olin upeassa Dubrovnikin kaupungissa ja jotkut turistit halusivat ottaa kuvan minusta, toisesta turistista. Ihan teki mieli mennä kysymään, että näytänkö jotenkin erityisen tyhmältä. Tai hassulta. Ja mikä heitä sanomasta: Hei, voinko ottaa sinusta kuvan, koska näytät typerältä? Olisin kyllä varmaan antanut luvan. Ei ainakaan yhtään vähentänyt turistivihaani se.

Dubrovnikista Splittiin palatessani olin lopullisesti seonnut noihin mahtaviin vuoriin enkä oikein muusta enää osannut puhuakaan. Siispä Tena teki erittäin ystävällisen teon ja vei minut eräänä päivänä vaeltamaan läheiselle Mosor-vuorelle. Kokemus oli sanoinkuvaamaton. En ole eläissäni ollut missään niin korkealla. Ylöspäin kiivetessä katsoessani taakseni minua vähän jännitti, että noinkohan sieltä pääsisi hengissä takaisin alas. Mutta niin vain selvisimme (emmekä edes eksyneet) ja se oli ehkä yksi mahtavimmista päivistä koko tähänastisessa elämässäni. Se oli vaan niin hullua ja jännittävää kaikin puolin. Vielä illallakin olin ihan älyttömän aurinkoisella tuulella ja olo oli kuin kuninkaalla. Tena lupasi, että kun seuraavan kerran palaan heidän luokseen, vietämme Mosorilla pari yötä telttaillen ja kierrellen eri reittejä.

Ehkä mieleenpainuvin päivä reissussani oli kuitenkin se, jolloin kävimme Trogirissa. Ei niinkään kaupungin takia vaikka siellä kivaa olikin, vaan koska iltapäivällä menimme isolla porukalla erään Andelon kotipihaan grillaamaan ja viettämään aikaa yhdessä. Se ilta oli sellainen, jolloin opin kaikkein eniten siitä, minkälaisia ihmisiä kroatialaiset todella ovat. Tunsin olevani etuoikeutettu, sillä tavallisena turistina olisin jäänyt sen kaltaisesta illasta täysin paitsi. Koko ilta perustui siihen, että joku soitti kitaraa ja kaikki lauloivat yhdessä. Heti kun jollekin tuli ihan mikä tahansa kappale mieleen, tämä alkoi laulaa sitä ja kaikki yhtyivät heti mukaan kuoroon. On vaikeaa selittää illan tunnelmaa, mutta vaikka suuri osa lauluista oli kroatiankielisiä, olin aivan innoissani mukana nauttimassa lämpimästä tunnelmasta. Tietenkin iltaan kuului myös paljon keskustelua ja naurua. Olisin valmis tekemään minkälaisen työrupeaman tahansa saadakseni rahaa kasaan, jotta pääsisin kokemaan sellaisen illan uudestaan.

Kroaatit ovat hyvin ystävällisiä, sydämellisiä ja avoimia persoonia. Heillä on itse asiassa hyvin samanlainen huumorintaju kuin meillä suomalaisilla ja siksikin tulimme erittäin hienosti toimeen keskenämme. He todella rakastavat omaa maataan ja sen luontoa, mutta eivät kuitenkaan ole mitenkään erityisen isänmaallisia. Keskustelimme Tenan kanssa paljon kaikenlaisista asioista iltaisin ja oli selkeästi havaittavissa, että kaikilla on vielä tuoreessa muistissa Jugoslavian hajoamiseen johtava sota. Eihän siitä kaikesta olekaan kulunut vasta kuin vähän yli kymmenen vuotta, joten kaikki paikalliset ovat joutuneet sota-ajan kokemaan nahoissaan. Maa ei ole vielä tähän päivään mennessä kunnolla palautunut normaalitilaan. Tavaroiden ja elintarvikkeiden hinnat ovat nousseet viime vuosina jyrkästi, mutta palkat eivät ole nousseet oikeastaan ollenkaan. Nyt maassa ollaan siinä tilanteessa, että esimerkiksi elintarvikkeiden hinnat ovat lähes Suomen tasolla, mutta vaikkapa kaupan kassalla työskentelevän henkilön keskimääräinen kuukausipalkka on noin 300 euroa. Joten he ovat kyllä varsinaisia selviytyjiä. Heillä ei ole varaa hankkia asuntoja kuten meillä, ja siksi yleensä samassa talossa asuu monta sukupolvea. Nuoret muuttavat omiin koteihinsa vasta löydettyään puolison itselleen. Tämä tekee heistä kovin perhekeskeisiä ihmisiä ja he touhuavatkin paljon yhdessä läheistensä kanssa. Rahattomuus ei ole kuitenkaan tehnyt noista ahkerista työmyyristä katkeria vaan päinvastoin, he ovat erittäin sydämellistä kansaa.

Voisin kaiketi kirjoittaa tästä aiheesta kirjan, mutta riittäköön tämä nyt tältä päivältä. Lomani oli ihan käsittämättömän hieno matka tuntemattomaan. Toivottavasti pääsen pian uudestaan matkalle.