Välillä, kun katselen bussin ikkunasta kerrostalojen täyttämään maisemaan, minulle iskee hieman pakokauhuinen olo. Vain muutamissa ikkunoissa palaa valo hieman ennen viittä aamulla, mutta sillä ei ole väliä, koska verhoista, jouluvaloista ja kukista ikkunoissa huomaa, että jokaisessa asunnossa asuu joku tai joitakin ihmisiä. Niin paljon erilaisia elämiä ja ihmiskohtaloita mahtuu jo pelkästään yhteen kerrostaloon, että sitä on vaikeaa käsittää. Jokainen noista anonyymeistä henkilöistä miettii pienin väliajoin mikä on heidän olemassaolonsa tarkoitus, kenenkään luultavasti keksimättä lopullista vastausta kysymykseen. Jokainen heistä haluaa, että he saisivat aikaan jotain tärkeää ja että heidät muistettaisiin vielä kuolemankin jälkeen. Tämä on ajatuksena minusta todella lohduton ja muistuttaa itseäni siitä, että kukaan yksilö ei oikeasti ole tärkeä. Tämä maailma pyörisi omalla painollaan myös ilman minua tai ketä tahansa muutakin.

Juurikin ilmeisesti tämän takia on todella tärkeää, että ihmisellä on perhettä ja ystäviä, jotka pitävät häntä korvaamattomana. Yksinäiselle ei kukaan muistuta, että hänen olemassaolollaan on jokin merkitys toiselle ihmiselle. Yksinäinen ihminenhän on siis käytännössä täysin merkityksetön.

Pelkkä ajatuskin siitä, ettei kukaan tulisikaan minun hautajaisiini muistelemaan kuinka mukava ihminen minä olin, on kauhea. Silloin elämäni olisi ollut täysin turha, hukkaan heitetty. Ehkä elämän tarkoitus onkin jättää jonkinlainen muistijälki ihmisten mieleen, saavuttaa tietynlainen kunnioitus toisten ihmisten silmissä ja olla rakastettu.

Tommy Tabermann onkin ajatuksen lausunut aikoinaan omalla kauniilla tavallaan: Rakkautensa kokoinen jokainen on.