Lapsuuden ja nuoruuden aikainen musiikkiharrastukseni – haitarinsoitto siis – on vienyt minua moniin tilanteisiin, jotka vaikuttavat nykyelämäänikin vahvalla otteella. Olen nimittäin pohjimmiltani kovin arka, pelkään uusia tilanteita ja jännitän kaikenlaisia turhanpäiväisiä asioita. Harmonikan kanssa olen kuitenkin joutunut vuosien varrella henkisesti todella epämiellyttäviin paikkoihin. Yksi elämäni kauheimmista päivistä on edelleen se, kun kävin suorittamassa viimeisimmän soittotutkintoni Ylivieskassa. Nuorempana en osannut niin kauheasti jännittää esiintymisiä tai soittotutkintojakaan, mutta tuolloin olin jo ehkä kuuden- tai seitsemäntoista – en jaksa käydä tarkistamassa vuosilukua nyt. Muistan vieläkin erittäin elävästi sen kuristavan pelon jota tunsin, kun astelin koulun luokkaan niiden muutaman ihmisen eteen, jotka arvostelisivat soittoni ja tiesivät nuotilleen, kuinka minun olisi pitänyt musiikkikappaleeni soittaa. Sillä hetkellä, istuutuessani penkkiin keskelle luokkahuonetta, aivoni löivät loukkua. Ainoa lohtu oli vanha tuttu soitin sylissäni, eikä sekään tuntunut kovin turvalliselta, kun mieleeni ei tullut yhtään ainoaa nuottia niistä kappaleista, jotka minun olisi pitänyt esittää.

Mutta siinä sitä taas oltiin, minä ja haitari, eikä perääntyminen enää tulisi kysymykseenkään. Muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin luottaa, että sormeni muistaisivat mihin niiden kuului mennä. Minulle oli kyllä osittain jo ennestään tuttua, että jos minua jännitti, aivot saattoivat kesken kappaleen lakata muistamasta kuinka kyseinen biisi jatkui. Silloin oli ollut vain parempi esimerkiksi alkaa laskea auditorion penkkejä tai katsojamäärää ja luottaa omiin sormiin, jotka olivat satoja kertoja tehneet työnsä kyseisen kappaleen kanssa. Tällä kertaa pelko oli kovin lamauttava ja vahvasti läsnä joka hengenvedolla. Kuitenkaan vaihtoehtoja ei ollut, vaan vedin syvään henkeä ja aloin soittaa. Näin jälkeenpäin ajatellen minusta tuntui kuin olisin hämähäkki, joka kutoo verkkoa säie säikeeltä toivoen saavansa sen valmiiksi mahdollisimman nopeasti, mutta sen pitäisi silti olla täydellisesti tehty. Nyt vaan joku oli öljynnyt langan, jolla yritin kutoa ja se oli siis todella liukas.

En muistanut yhtään ainoaa nuottia, päinvastoin; aivan kuin olisin itse säveltänyt kappaleet, sillä jokaisen tahdin jälkeen jotka sormeni haroivat kasaan koin oivalluksen hetkiä: Ahaa, näinkö se meni!? Uskomatonta kyllä, sain jokaisen kappaleen soitettua ilman suuria virheitä ja arvosanat olivat oikein hyviä.

Vaikka kokemus oli – kuten huomata saattaa – erittäin traumaattinen, en mistään hinnasta vaihtaisi tuota muistoa pois. Se on minulle todella tärkeä, koska se muistuttaa minua aina luottamaan itseeni. Elämässä kun täytyy välillä tehdä tärkeitä, jännittäviä ja jopa pelottavia asioita. En tarkoita, että uhkarohkeus olisi hyvästä. Kuitenkin uskon, että ihmiset jotka uskaltavat olla rohkeita, ovat tyytyväisempiä elämäänsä. Itse olen tehnyt elämässäni omalla henkilökohtaisella mittakaavallani muutamia todella rohkeita heittäytymisiä elämänvirtaan luottaen siihen, että kaikki järjestyy, kun vain muistaa pitää leuan pystyssä ja ottaa täyden vastuun ratkaisuistaan. Kertaakaan en ole vielä joutunut pettymään.

Rohkeus voi olla myös pieniä asioita, ei kaiken tarvitse olla aina maata mullistavaa. Pienen pienet arkipäivän haasteet piristävät kummasti mieltä.