Kun kerran sivuston nimi on vuodatus.net, taidanpa hieman vuodattaa työpaineita pihalle. Melkoista hommaa on nimittäin tämä henkilöstöfirman kautta toimiminen ajoittain. Väkisinkin sitä kai ihminen miettii, että mitä haluaisi tehdä isona, ja jälleen on tässä puolessa vuodessa tullut melkoinen määrä erilaisia näkökulmia asioihin. Tuntuu, että olen työskennellyt ainakin sadassa erilaisessa työympäristössä, opiskellut tuhat uutta kassajärjestelmää, tutustunut kolmeen miljoonaan uuteen ihmiseen, saanut sysimustat silmänaluset, kymmeniä uusia ryppyjä ja viisitoista kiloa lisää elopainoa sekä vanhentunut kymmenellä vuodella. No osittain tietenkin liioittelen nyt.

Kyllähän se edelleen niin on, että rakastan työtäni. Olen kyyppari henkeen ja vereen, kunnes joku päivä luultavasti minulta hajoaa selkä, käsi tai polvet. Tai menee mielenterveys, sen näkisin myös yhtenä vaihtoehtona. Kaikkien päivittäislehtien julkaisemien tutkimusten valossa työurani tulee olemaan lyhyt ja kivulias, sekä tulen palamaan loppuun, kuolemaan nuorena ja yksin. Ravintolatyöntekijät hohtavat kärkipaikalla lähes jokaisessa tilastossa, jotka liittyvät mihin tahansa maailmanlopun ennusteeseen ihmisten henkilökohtaisen elämän tasolla. Palkkatilastoissa tosin pidämme hienosti häntäsijaa siivoojien ja kaupanalan ihmisten kanssa. Mutta onhan tämä niin epäkiitollista hommaakin, että ei tätä kukaan jaksa kauaa rahan takia tehdä. Ravintola-ala ei ole työ vaan elämäntyyli; sen allekirjoittaa kuka tahansa alan vanha tekijä, mutta harva sitä ymmärtää joka ei ole itse koittanut.

Aika paljon olen tässä tehnyt viime aikoina työtä Tampereen eri hotellien ravintoloissa, enimmäkseen s-ryhmän paikoissa. Aika hauskaakin on ollut silloin tällöin, suurimman osan ajasta tietenkin olen vain juoksennellut kysymysmerkkinä ympyrää, kun kaikki on ollut ihan uutta. Ilveksen Amarillossa olen nyt tehnyt eniten vuoroja ja sieltä on pyydetty, että olisin siellä kesän töissä. Olen lupautunut eikä kaduta, niin mahtavia ihmisiä siellä on kanssani pyörimässä. Työmaana pidän siitä myös, koska siellä paiskitaan oikeasti fyysisesti töitä, jatkuvasti. Välillä paine on todella kova, mutta juuri silloin olenkin parhaimmillani, kun pieni vanne puristaa päätä. Tämän kaltaisessa paikassa täytyy jatkuvasti pysyä hereillä tilanteissa, reagoida nopeasti ja pitää melkoisia määriä asioita muistissa. Omalla tavallaan siis mukavan haastavaa. Kontrastina tälle minulle soitettiin, että menisinkö tekemään joitakin vuoroja Tapas Bar Ineziin. Työ on luonteeltaan aivan erilaista, pieni ravintola, jossa on rauhallinen tunnelma ja laaja, laadukas tuotevalikoima. Henkilökohtaisesti arvotan kyseisen firman ravintoloitsijan todella korkealle koko Suomen tasolla tuotetietämyksensä ja laadukkaiden ravintoloidensa vuoksi. Inez ei nyt välttämättä ole juuri se hänen ravintoloistaan, joka olisi lähimpänä kiinnostuksenkohteitani, mutta kun hän minulle itse soitti niin en kahta kertaa miettinyt mitä vastaan. No niinhän siinä kävi kuten pelkäsin; hyllyt täynnä tuotemerkkejä joista en ollut koskaan kuullutkaan. Sain uskomattoman neljän tunnin luennon ravintolan tuotteista. Olin kuin pikkulapsi karkkikaupassa koittaessani imeä informaatiotulvasta edes jotain muistini syövereihin. Enpä tainnut paljon viisastua, mutta huomenna lienee jo hieman helpompaa mennä töihin.

Tuo työvuoro laittoi minut jälleen miettimään kuinka vähän oikeastaan tiedän mistään mitään. Minulla on kieltämättä melkoisen laaja cv siihen nähden, että olen ollut alalla vasta kahdeksan vuotta. Hyvin harva voi tässä kohtaa sanoa koittaneensa ravintolahommia yhtä laaja-alaisesti kuin minä. Tämä kuitenkin tuo sen väistämättömän tosiasian eteeni, että en ole erikoistunut mihinkään tiettyyn osa-alueeseen. Inezissä kun kysyivät mikä on vahvuuteni, ensimmäinen vastaukseni oli asiakkaat. Mutta koska tiesin hänen tarkoittavan tuotetuntemustani jatkoin cocktailit, koska satun nyt olemaan se baarimestari. No joo, tietenkin tiedän niistä jotain, mutta tiedän monia erittäin hyviä baarimestareita, joten en osaa arvottaa itseäni kovin erityisen hyväksi siinäkään. Viinejä olen joutunut opiskelemaan kahdessa koulussa ja edellisten fine dining-työpaikkojen vuoksi, mutta en tosiaan voi sanoa, että tietäisin niistäkään oikeastaan mitään. Toisaalta on hyvin vaikeaa arvostella itseään, kun aina pitäisi olla joku johon verrata. Tänään tein jonkun ihan naurettavan normaalin asian töissäni Amarillossa ja harjoittelija ihmetteli isoon ääneen, ihan kuin olisin jonkun taikatempun tehnyt.

Asioilla siis tuntuu olevan monta eri puolta ja se on vain positiivista. Tämä muistuttaa minua jälleen miksi teen näitä hommia. Jatkuvasti voin oppia lisää, koskaan en ole valmis. Mitä enemmän opin, sitä paremmin tajuan kuinka vähän tiedän. Mutta hieman kai saan taputtaa itseäni päähän, kun työnantaja itse soitti jälleen suoraan minulle tarvitessaan työntekijää? Jotain ilmeisesti edes olen tehnyt oikein.