Minä olen aina ajatellut, että Reisjärven pienessä pitäjässä ei ole juuri mitään palveluja, Kelan toimistokin on kolmenkymmenen kilometrin päässä Haapajärvellä ja sinne bussilla pääsee kerran päivässä. Mutta kappas vaan: Reisjärven keskussairaalaan oli kotoani matkaa alle kilometri. Vaikka kuinka kauheassa taudissa olisin ollut, sinne olisin päässyt hyvin helposti esimerkiksi potkukelkalla tai vaikkapa raahautumalla maata pitkin - jos ei siis keneltäkään jostain ihmeellisestä ja harvinaisesta syystä olisi saanut sinne autokyytiä.

Kun pari päivää sitten minun täytyi päästä lääkärille täällä Tampereella, ei homma ollutkaan niin yksinkertaista. Lielahden sairaala ei tietenkään ota minua vastaan, koska kuulun työterveydenhuollon piiriin. Työterveyslääkärini sijaitsee tietysti ydinkeskustassa, ja sinnehän onkin matkaa rapeat kymmenen kilometriä. Tuota matkaa ja sen taittamista mahdollisimman vähällä rasituksella pyörittelin ensimmäisenä mielessäni aamulla seitsemältä, kun olin juuri sopivasti herännyt korkean kuumeen takia. Voin sanoa, että kyllä meinasi ärsyttää melko lailla kun tajusin, että bussimatkahan siitä tulee. Varsinkin kun kaapista ei löytynyt yhtään kuumetta laskevaa lääkettä.

No, onneksi sain autokyydin keskustaan, se helpotti kummasti. Lääkärissä käytyäni sitten ryntäsin apteekkiin, mutta en uskaltanut syödä Ibumaxia heti, koska olin suorittanut melkoisen kerrospukeutumisrituaalin kotona kuumeen aiheuttaman vilun takia. Pelkäsin siis hukkuvani omaan hikeeni bussissa, jos se alkaisi vaikuttaa liian pian. Näin ollen päätin suorittaa erään välietapin vielä ennen lääkkeen popsimista, nimittäin täytyisi käydä Anttilassa. Vaelsin hetken dvd-osastoilla, jos sieltä olisi löytynyt jotain halpaa ajanvietettä sairaslomapäivilleni, mutta en vaan jotenkin jaksanut keskittyä mihinkään, ehkäpä juuri lääkärin mittaaman 38,5 asteen takia. Ruokaa olisi kuitenkin metsästettävä ja selviydyinkin kaupan kassalle saakka jollain ihme keinolla pyörtymättä. Istahdin hetkeksi seinustalla olevalle tuolille ryystämään pillimehua, jotta saisin kieleni irti kuivuneesta kitalaesta ja nielaistua samalla vihdoinkin sen särkylääkkeen. Sitten huomasin, että kauppakassini oli mennyt rikki. Siinä meinasi tulla jo vähän itku, mutta keräsin itseni ja urhoollisesti kävin ostamassa viereiseltä kassalta uuden pussin. Tallustelin seuraavaksi keskustorin bussipysäkille ja bussi saapuikin viikkoja kestäneen neljän minuutin kuluttua. Puoli tuntia istuskelin linja-autossa, säikähtäen joka kerta jonkun painaessa pysähtymisnappia johtuen siitä, että "PIM" ääni soi aroissa korvissani kuin kirkonkellot konsanaan.

Näköjään selvisin hengissä tuostakin reissusta, mutta ei se kyllä maalla koskaan noin vaikeaa ole ollut, ainakaan muistaakseni. Kyseisen ristiretken jälkeen oikeastaan vasta tajusin, kuinka naurettavaa on kun sanotaan, että maalla on pitkät etäisyydet ja kaupungissa kaikki on lähellä. Ei se aina ole ihan niinkään.

Kuitenkin jotain tästäkin reissusta jäi käteen; ikinä ennen en ole jonottanut mihinkään kauppaan mummojen kanssa varttituntia ennen liikkeen avaamista. Nyt on sekin tehty Anttilan ovella klo 08.45 lähtien.