Tekee mieleni tänään ottaa puheeksi sellainen asia, kuin englannin kielen opetus ja sen taso rakkaassa kotimaassamme. Tosin en yhtään tiedä mistä lähtisin purkamaan tämänkertaista paasaustani.

 Jos nyt vaikka aloittaisin siitä, että kaikki suomalaiset jotka ovat englannin opetusta saaneet, osaavat ihan varmasti puhua sitä. Tämä johtuu siitä, että päähämme on yritetty takoa kieltä kolmannelta luokalta saakka. Valitettavasti tunnen hyvin paljon ihmisiä, jotka väittävät etteivät englantia puhu. Kuitenkin jokainen heistäkin on opiskellut sitä vähintään seitsemän vuotta. Vähintään. SEITSEMÄN. Seitsemässä vuodessa ehtii varmasti sisäistää tarpeeksi monta sanaa muodostaakseen ymmärrettäviä lauseita, vaikka kuinka yrittäisikin välttää oppimasta mitään. Itselläni on niin kiva tilanne, että yläasteen jälkeen kävin vielä lukion, joten oppivuosia on minulle tuosta kielestä tullut kymmenen vuotta. Sen lisäksi olen myöhemmissä kouluissani opiskellut oman ammattialani englantia. Tästä huolimatta, kun lähdin Kroatiaan yksin, huolenani oli kuinka pärjään omalla kielitaidollani, kun minulla ei olisi ketään kaveria mukana auttamassa. Missä on siis vika?

Mitä me teimme englannin tunnilla? Opiskelimme kielioppia. Luimme tekstejä. Opiskelimme lisää kielioppia. Kirjoitimme aineita ja kyllä opettajalla punakynä heilui, kun tuli niin paljon kielioppivirheitä. Sen jälkeen opettaja muistutti meitä yleisimmistä kielioppivirheistä, joita aineissamme oli. Joskus meidän täytyi pitää nöyryyttävä esitelmä koko luokan edessä. Aihe ei kiinnostanut ketään, esitelmän pitäjä punasteli häveten huonoa ääntämistään ja siksi piti katseensa tiiviisti paperissa, josta hän asiansa suoraan luki. Sen jälkeen opiskelimme adverbejä, pronomineja ja niitä iänikuisia prepositioita, noita kirjallisia pahuuden ilmentymiä! Minä, joka olen aina pitänyt kieliopinnoista, taistelen edelleen noiden prepositioiden kanssa. Ihan niin kuin sillä olisi mitään merkitystä! Kyllä minua ymmärretään ihan hyvin, vaikka joskus puheideni mukaan pallo saattaa olla pöydän sisässä eikä pöydällä. Opettajani eivät vain muistaneet mainita, että puhetta voi ymmärtää vaikkei sitä täydellisesti ulos suoltaisikaan.

Miksi tunneilla ei keskusteltu enemmän, esimerkiksi joistain ihan toisarvoisista asioista? Uusista poikakavereista, bändeistä; ihan mistä tahansa, kunhan ne keskustelut olisi käyty englanniksi! Ymmärrän kyllä, että ihmisten täytyy osata töissään kirjoittaa sujuvaa asiakirjaenglantia. Kuitenkin nykyään lähes jokaisen täytyy pystyä puhumaan sekä ymmärtämään puhuttua kieltä. Ja vuosi vuodelta tämä maailma käy yhtenäisemmäksi myös puhekielen osalta. Meidän kieltenopetusmetodeissamme on todellakin parantamisen varaa ja sille asialle täytyisi tehdä jotain, pian.

Tämä aihe on mielestäni paljon tärkeämpi kuin vaikkapa kiistelyt pakkoruotsista. Ja vaikka kannatankin ruotsin kielen opetusta kouluissamme, mielestäni ruotsin tuntien määrän voisi vaikka puolittaa ja korvata edes osan siitä ajasta englannin opetuksella. Oikeastaan olen myös sitä mieltä, että englannin kielen opetus voisi alkaa kouluissamme jo ensimmäiseltä luokalta. Lapsi oppii helposti uusia asioita ja mielenkiintoisen tekemisen ohella voisi ihan hyvin pikkuhiljaa alkaa kartuttaa sanastoa noiden tulevaisuuden toivojen mielten syövereihin.

Itselleni ”kielikylpy” ulkomailla teki ihmeitä ja toivon, että muutkin uskaltaisivat unohtaa täydellisyydentavoittelunsa ja antaa vain puheen tulla.