Hiljaisuus hulmahtaa paikalle tyrmäävänä pölähdyksenä. Se tuntuu korvissa kuumotuksena, lähes paineena tärykalvossa. Sen pienen hetken hiljaisuus on kuin maailman mahtavinta, häiritsevintä meteliä, niin päällekäyvä se on. Sitten painostavuus alkaa hellittää ja kuulen sen kauneuden. Se on kuin ihanin melodia mitä on maailmassa. On niin hiljaista, että melkein humisee. Kuuloaistini valpastuu, se on ainoa aisti millä on merkitystä sillä hetkellä. Kuuntelen omaa hiljaista hengitystäni, narskuvia askeleitani pakkaslumessa, koiran nuuskutusta, pohjoistuulta. Mitään muuta ei kuulu. Pelkkää hiljaisuutta riippumatta mihin suuntaan kuuntelee. Kunpa voisin nauhoittaa tuon sinfonian, tai edes piirtää sen kirjaimin. Mutta sen kauneutta ei voisi vangita sanoin, se olisi kuin surkea jäljennös täydellisestä maalauksesta. Hiljaisuutta kuuntelemalla ihminen voi syntyä uudestaan kerta toisensa jälkeen. Hiljaisuus – kaiken alku ja loppu.