Vuosia sitten - ennen kuin ravintola-ala ja elämä yleensä oli turruttanut minut – olin kovin herkkä ihminen. Tai tavallaan olen vieläkin, mutta en enää niin hälyttävän paljon. Muistan lukeneeni joskus ehkä kuudentoista vanhana erään iltapäivälehden ja minulle iski suorastaan fyysisesti paha olo. Jokaisella sivulla oli tuhoa, kuolemaa ja katastrofeja. Negatiiviset uutiset toinen toisensa perään taistelivat paikasta päivän polttavimpana uutisena. Muistan heränneeni jonkinlaisesta lapsen vaaleanpunaisesta horroksesta ja tajusin, että maailma on oikeasti aika järkyttävä paikka. Samalla ihmettelin minkä takia lehdissä kirjoitettiin ainoastaan näistä kauheuksista, eikä niissä ollenkaan muistettu kivoja ja positiivisia tapahtumia, joita maailma kuitenkin on pullollaan. Miksi ei kirjoitettu suloisista koiranpennuista, joita oli syntynyt erikoisen iso lauma jossakin ”perähikiällä”? Tai olisi voitu kirjoittaa myös johonkin kaupunkiin perustetusta uudesta yrityksestä, joka tulisi työllistämääni useita paikkakuntalaisia. Sellaisia asioita minä olisin halunnut lehdestä lukea. Silloin muistan ajatelleeni nuoruuden angsteissani, että kun minusta tulee aikuinen, alan julkaista positiivisten uutisten lehteä.

Ajatus on huvittava ehkä juuri sen takia, että kukaan ei lukisi sellaista lehteä. Ketä kiinnostaa pienet, onnelliset asiat joita tapahtuu muualla ja oudoille ihmisille? Ei ketään. Paljon mielenkiintoisempaa on herkutella kauheuksilla joita maailmalla tapahtuu; päivitellä ystävien kanssa raakuuksia, jotka tapahtuvat turvallisen välimatkan päässä ihmisten omista pikku elämistä. Kyllä on sairas tämä ihmismieli.

Lopuksi täytyy vielä lisätä, että minä en usko lasten saavan pahoja vaikutteita peleistä tai tv-ohjelmista. Ainakin minä itse sekä kaikki tuntemani nyt jo aikuiset ovat osanneet pienestä asti hyvin erottaa fiktion ja todellisuuden toisistaan. Kyllä se on tämä median luoma ”todellisuus”, mikä nuoren ihmisen maailman saa kuohumaan. Mielipide on tietenkin täysin subjektiivinen eikä mihinkään tutkimuksiin viittaava.