Istuimme koko matkan Helsingistä Tallinnaan laivan kannella. Katselimme kuinka kotimaa hävisi horisonttiin ja pimeän verho peitti maailmamme. Nauroimme vironkielisille kuulutuksille ja jotkut virolaiset nauroivat meille, kun tajusivat mille me nauroimme.
Puoliltaöin löysimme kapean, pimeän kujan Tallinnan vanhassa kaupungissa. Surkeiden nettiohjeiden mukaan tämä olisi meidän hostellimme kotikatu. Hieman epäillen astelimme kyseenalaisen näköiselle kadulle, mutta hyvin pian näimme vihreän jänisgraffitin ja punaisen numero ykkösen maalattuna seinään. Löytämisen riemu oli suuri ja ovikelloa soitettuamme pääsimme pian laskemaan rinkkamme ensimmäisen kerran.
Kyseinen hostelli oli allekirjoittaneen mielestä yksi koko reissun kohokohdista. Se erosi aiemmin näkemistäni hostelleista hyvin paljon. Asunto oli pieni, nukuimme kaikki ainoastaan yhdessä 12 hengen huoneessa, lisäksi oli pieni keittiö ja suihkutilat, joten paikka oli hyvin intiimi. Yhteisissä tiloissa asui myös kani nimeltä Sir Nomsalot ja hostellin pitäjä Luke, jolla tuntui olevan melkoinen pakkomielle tuohon suloiseen lemmikkiinsä. Majoitusliikkeestä jäi erittäin positiivinen kuva minulle, koska kaikki oli tehty hyvällä huumorilla ja New Yorkista kotoisin oleva Luke oli erinomainen isäntä meille ja pupulleen.
Bussimatkalla Tallinnasta Riikaan meinasi silkasta säikähdyksestä valahtaa pissat housuun, kun bussista puhkesi rengas. Onneksi meillä ei ollut kiire mihinkään, joten puolen tunnin viivästys ei meitä juurikaan haitannut. Tämä matka Virosta Latviaan muuten maksoi meille 14 euroa. Maisemat olivat hyvin samanlaisia kuin Suomessa, lukuun ottamatta tolkuttoman huonokuntoisia rakennuksia, joissa ilmeisesti ihmisiä kuitenkin asusti.
Jätimme haaveet Kaunaksessa käymisestä ajanpuutteen vuoksi ja jäimme pariksi yöksi Baltian suurimpaan kaupunkiin, Riikaan. Kovin kaunis kaupunkihan se oli, mutta jotenkin se jätti minut hieman kylmäksi. Ehkä Saksan ja Neuvostoliiton jättämät haavat ovat siellä vielä hieman auki, tai jotenkin vain tuntui, että katukuvassa oli häivähdys melankoliaa.
Baltian alueen ihmisten englanninkielentaidosta sain konkreettisen, mielestäni huvittavan esimerkin mennessäni Riikan bussiasemalla tuhlaamaan viimeiset Latvian latini pieneen kioskiin. Päätin ostaa jotain paikallisia perunalastuja. Änkytin pussin kyljestä tuotteen nimen ja sanoin, että haluan hapankerma-sipulin (niitä kai ne sourcream & onionit on) makuisia sipsejä. Tyttö vastasi, että jäljellä on enää herkkusienen makuisia sipsejä. Olin sitten vaan, että aha no entäs mitä makuja löytyy Lays-merkiltä. Siltä merkiltä löytyi sitten juuston makuisia sipsejä. Maksoin pikaisesti, käänsin selkäni ja hihittelin seuraavan tunnin miettien, mitähän ne herkkusienisipsit olisivat oikeasti olleet. Lopulta jäi hieman harmittamaan, kun en ostanut niitä. Koskaan en saa selville minkä makuisia sipsejä hän oikeasti oli tarkoittanut. Tai jos ne oikeasti olisivat olleet sienen makuisia, niin olisipa siinä ollut tutustumisen arvoinen tuote totta tosiaan.
Riikasta Vilnaan matkustimme ihan uskomattomalla luksusbussilla! Matka maksoi noin 20 euroa, eli saman verran kuin halpabussiyhtiön (Onnibus) matkamme Tampereelta Helsinkiin muutamaa päivää aikaisemmin. Tuo neljän tunnin matka sujui todella nopeasti, sillä jokaisella matkustajalla oli oma kosketusnäytöllinen mööpeli, jolla pystyi pelaamaan pelejä, kuuntelemaan musiikkia, surffaamaan internetissä, käyttämään navigaattoria ja katsomaan elokuvia (n. kymmenen elokuvan valikoimasta, jotka olivat kaikki amerikkalaisia aikaisintaan 2010 ilmestyneitä leffoja). Musiikki ja elokuvat kuultiin korvakuulokkeista, jotka meille kaikille jaettiin ihan ilman lisämaksuja. Olin jotenkin ihan sekaisin tästä ylellisyydestä ja koetin tehdä koko ajan kaikkea yhtä aikaa.
Vilna oli lumoava, kaunis. Teki mieleni koko ajan ottaa kuvia kaikesta. Viron ja Latvian jälkeen ilma tuntui yhtäkkiä kymmenen astetta lämpimämmältä ja taivas oli sinisempi. Kaupunki hehkui positiivista energiaa sekä parempaa kansallista itsetuntoa kuin naapurimaidensa pääkaupungit, vaikka oloja ei vielä voi verrata mihinkään kaupunkiin Suomessa.
Vilnan alueelta löytyy myös itsenäinen Uzupis-niminen valtio, joka on humoristinen yksityiskohta mielenkiintoisessa kaupungissa. Uzupiksella on oma presidentti ja valuutta ja sitä asuttaa taiteilijaperheet, joten Uzupis on hieman kuin itsenäinen Pispala.
Barcelonaan lensimme Wizzairin koneella, joka oli vaaleanpunainen, vanha, pieni räppänä. Selvisimme kuitenkin turvallisesti perille. Tuskainen kuumuus löyhähti kasvoilleni heti astuttuamme ulos lentokentän ovista. Maisema oli aivan erilainen kuin mihin olimme tottuneet aiempina päivinä ja matkakumppanini töksäyttikin lapsenomaisesti ulos kumpaakin mietityttäneen tosiasian: "Kato, tossa on palmu." Päätimme sitten ottaa taksin. Taksikuski yritti puhua meille espanjaa koko matkan ajan vaikka teimme selväksi, ettemme puhu kieltä. Siitä keskustelusta tuli hämmentävä yhdistelmä viittomakieltä, englantia ja espanjaa. Lisäksi kuski ajoi kuin hullu ja olimme varmoja, ettemme selviäisi siitä matkasta hengissä. Lopulta saavuimme kuitenkin öiseen Barcelonaan ja tipautettuaan meidät kyydistä kuski näytti missä hostellimme ovi oli ja kaahasi tiehensä. Minulle nousi kylmä hiki, kun ajattelin kuinka tyhmiä olisimme olleet, jos olisimme yrittäneet löytää perille keskellä yötä ihan millä tahansa muulla kulkuneuvolla. Ovisummeriin vastattiin tälläkin kertaa ja erittäin espanjalaisen näköinen, ruskeasilmäinen Hugo tuli avaamaan meille oven.
Barcelonassa oli kuuma.
Ei ilmastointia, yölämpötilat 28-29 astetta. Epäilimme, että henkilökunta joutuisi polttamaan sänkymme meidän lähdettyämme, ylenmääräisen hikoilun vuoksi. Päivisin viihdyimme hyvin ilmastoiduissa vaatekaupoissa.
Myöskään täällä ihmiset eivät puhuneet kovin hyvin englantia. Usein asia sanottiin ensin espanjaksi ja kun totesin, että anteeksi mitä, en puhu espanjaa, niin asia toistettiin isommalla äänellä espanjaksi. Kaikista ennen matkaa oppimistani espanjankielen sanoista oli kyllä tällä reissulla paljon hyötyä.
On vaikeaa kuvailla Barcelonaa kaupunkina. En osaa verrata sitä mihinkään muuhun aiemmin näkemääni suureen kaupunkiin. Barcelona on aivan omanlaisensa. Se on kaunis, pelottava, pehmeä ja ylevä. Se on nähtävä omin silmin.
Lensimme Norwegianilla Tukholmaan. Ainoa harmittava asia tässä koko reissussa oli se, etten ehtinyt nähdä Tukholmaa juuri ollenkaan. Sinne joudun ilmeisesti tekemään tulevaisuudessa ihan oman reissunsa. Tulimme Silja Galaxylla yön aikana Suomen puolelle. En ollutkaan ennen risteillyt niin suurella laivalla, hauska kokemus oli siis sekin.
Viikonlopun vietimme pienellä porukalla Ylöjärven Siivikkalassa Nuttura-nimisellä mökillä. Olin todella sen tarpeessa, sillä reppureissumme oli mahtavuudestaan huolimatta - tai juuri siksi - hyvin raskas. Pari päivää siellä keskityin kantamaan vettä saunaan, sytyttämään saunanpesää ja kuuntelemaan laineiden liplatusta. Syyskuun ensimmäisenä kastoin myös vihdoin talviturkin. Ystäväni vinoili minulle, että olisi ollut varmasti miellyttävämpää kastaa talviturkki Barcelonan lämpimässä merivedessä kuin hyisessä Näsijärvessä. Mutta eihän siinä olisi ollut mitään haastetta.
Kommentit