On olemassa muun muassa hihittäjiä, hohottajia, hekottajia sekä kikattajia, hymähtelijöitä ja käkättäjiä. Nauruja on varmasti olemassa yhtä monta erilaista kuin naurajiakin. Se paljastaa ihmisen luonteen, jopa tekonauru kertoo ihmisestä sekä tilanteesta paljon.

Tunnen ihmisen, joka ei koskaan naura. Hänen ilmeestään kyllä näkee milloin hän on huvittunut, mutta kunnon ”röhönaurua” tai edes pikku hihitystä en ole häneltä koskaan kuullut. Hän on kyllä todella hauska tyyppi itse, eikä todellakaan mikään tosikko. Noin vahva sisäänpäin kääntyneisyys naurun saralla kyllä silti kertoo jotain hänestä.

Jotkut hihittävät käsi suun edessä, pää kyyryssä hartioiden välissä; toiset taas hohottavat suu auki selällään maassa pidelleen käsillään mahastaan kiinni. Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään, eli ”huutonaurajiin”. Minulle huomautellaan jatkuvasti naurustani, ja sehän kyllä hävettää minua ihan toden teolla. Kommentit ovat kyllä olleet pääosin positiivisia, mutta jatkuvasta huomiosta johtuen olen alkanut epäillä sen olevan jotenkin poikkeuksellisen typerän kuuloista. Ainakin siinä ilmeisesti on volyymia. Muistan eräänkin kerran, kun minulle kerrottiin kerrostaloasunnossa, että naapuriasuntoon ei kuulu huoneistosta mitään muita ääniä kuin minun nauruni. Vähänkö noloa oli se. Sitten kuulen myös tämän tapaisia huudahduksia: ”Heii, sä oot se tyttö jolla on se hauska nauru.” Hauska nauru! Mitä se nyt sitten muka tarkoittaa? Nauruani on myös yritetty nauhoittaa puhelimen soittoääneksi. Voitteko nyt kuvitella, että tässä on minulla pieni kriisin paikka?

Nauraminen ei jokaisessa tilanteessa ole kuitenkaan hyväksi. Minulla onkin pahanlaatuinen ongelma nauraa kaikelle, se on ilmeisesti jokin omituinen tapa käsitellä erilaisia tuntemuksia. Kun olin katsomassa ensimmäistä kertaa elokuvateatterissa `The Ring` -elokuvaa – joka siis on aika pelottava kauhuleffa – jossakin kohtauksessa minua alkoi jännittää niin kamalasti, että tunsin vastustamatonta tarvetta nauraa ääneen. Siinä sitten pallea kipeästi täristen pidätin hengitystäni, kun vieressä olevat kiljuivat ja pyörivät kauhuissaan penkeissään. Siinä tilanteessa sain onneksi pidäteltyä nolon hallitsemattoman naurunremakan sisälläni. On kuitenkin eräs vielä kauheampi tapaus. Löysin ex-poikaystäväni perhoskoiran kuolleena makuuhuoneen lattialta ja ensimmäinen reaktionihan oli tietenkin siihen kauhistukseen, että aloin nauraa. Poikaystävä kyllä loukkaantui alkuun tosi pahasti – ja enpä ihmettele! Jotain täytyisi kai tälle ongelmalle tehdä...

Nauru on tietenkin pääosin positiivinen asia. Toivoisinkin, että ihmisten elämissä olisi enemmän naurua, sillä se jos mikä pitää mielen virkeänä ja stressin poissa. Nauramisiin!