Elämä tuntuu suurimmaksi osaksi olevan pelkkää odottelua. Odotetaan omaa vuoroa kaupan kassalla, bussissa odotellaan omaa pysäkkiä, kotona odotetaan että ruoka valmistuu tai lempiohjelma televisiossa alkaa. Töissä odotetaan, että päästään kotiin; työtön odottaa, että pääsisi töihin. Maanantaina odotellaan perjantaita ja talvella haikaillaan kesän perään. Juhlia tai lomaa odotetaan kuin kuuta nousevaa kuukausitolkulla.

Kun sitten vihdoin odotus palkitaan, siitä saa hetkellisen mielihyvän joka häipyy melko pian tapahtuman jälkeen. Taas aletaan odottelemaan jotain muuta, mikä pitäisi mielenkiinnon elämässä. Kauheaa on, jos jotakin on odotellut omasta mielestään jo liiankin kauan ja odotuksen kohde jotenkin epäonnistuu: ruoka palaa pohjaan, tv-ohjelma on peruttu, bussi on 20 minuuttia myöhässä kovalla pakkasella tai koko kesän sataa vettä. Tässä kohtaa punnitaan ihmisen luonnetta, sitä näkeekö asiat optimistisesti vai pessimistisesti. On helppoa tehdä omasta elämästään kurjaa heittäytymällä maahan makaamaan ja valittamalla olosuhteista sekä osoittelemalla muita ihmisiä syyttävällä sormella. Itse olen tyytyväinen siihen, että olen melko optimistinen ihminen; jotkut väittävät yltiöpositiiviseksi, mutta itse en sitä allekirjoita. Minun on melko helppo sopeutua vallitseviin tilanteisiin, ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se minulle tarjotaan. Vaikka kuinka joskus kiukuttaisi kun asiat eivät suju, pitäisi koittaa muistaa, että muutokset pitävät elämän mielenkiintoisena ja muistuttavat, ettei kaiken pidä sujua kuin saduissa.