Taivaalta tipahtelevia pienen pieniä, hopeaisina kimaltelevia lumihileitä.

Koiran kirsunpäässä pieni lumikasa.

Narskuvan lumen kakofonia täydellisessä hiljaisuudessa.

Olisipa jo kesä.

Vuosi on lähtenyt käyntiin elämänmuutoksella. Viime syksy on ollut minulle erittäin raskasta aikaa. Olen käsitellyt sisälläni suuria tunteita, mm. surua, pelkoa ja häpeää, joista varsinkin viimeisin on ollut vaikea selättää. Nyt tuntuu kuitenkin, että voin jo toiveikkaasti katsoa tulevaan.

Olen siis täysin irti oravanpyörästä nyt. Tietoisuus siitä aiheuttaa jonkin sortin onnen tunteita. Ei vakityöpaikkaa, ei miestä, ei kotia. Vain minä ja koira. Voin tehdä mitä vaan, mennä minne tahansa. Eroprosessi on ollut kuin eräänlainen kuolema. Nyt voin syntyä uudestaan.

On sitten kyse erosta, töiden lopettamisesta tai yleensäkin mistä tahansa mitä teen, suurin osa ihmisistä jaksaa aina kysellä samaa: miksi? Olen tässä pohdiskellut, mikä aiheuttaa tuollaista käyttäytymistä, koska minun mielestäni sellainen kyseleminen on tökeröä ja aiheetonta. Jos joku kysyy minulta, miksi halusin erota tai lopettaa työt, pidän sitä epäluottamuslauseena omaa arviointikykyäni kohtaan. (Sitäpaitsi on mielestäni outoa ajatella, että vaikkapa niinkin suureen asiaan kuin eroon olisi vain joku yksi syy.) Tuon ihmisen mielestä siis minä en välttämättä tiedä mitä olen tekemässä elämälleni, vaan minun täytyy selittää hänelle syy toimintaani, jotta hän voi päättää, olenko hänen mielestään tehnyt oikean ratkaisun. Pahimmillaan saan vielä neuvoja siitä, mitä minun pitäisi tehdä korjatakseni tilanne, jonka olen itse tietoisesti aiheuttanut. Suurinta osaa näistä ihmisistä ei oikeastaan edes kiinnosta, miltä minusta tuntuu tai minkälaista ahdistusta kyseleminen aiheuttaa. Osa heistä haluaa vain tietää päivän polttavimmat juorut. Toisista tulee epävarmoja, jos eivät saa minun holtittomalle käytökselleni selitystä, joten tehdäkseen itselleen paremman olon he haluavat kuulla kaikki likaiset yksityiskohdat ja ratkaista ongelmani.

Onnekseni vaikeudet ovat jälleen osoittaneet minulle todelliset ystäväni. Elämästäni löytyy myös niitä, jotka eivät kysele. Katsovat vain silmiin, halaavat ja kysyvät tarvitsenko apua. He lupaavat seistä vierelläni. Kuuntelevat kun puhun, eivät tuomitse. Minusta tuntuu, että heidän vuokseen ympärilläni on kaikki maailman rikkaus. Olen käsittämättömän kiitollinen.

Olen matkalla. Juuri nyt en etsi päämäärää, annan virran viedä. Olen irti.

Parhaat seikkailut:

1. Kroatia
2. Provinssirock
3. Madeira

Parhaat keikat:

1. The Qemists
2. System of a Down
3. Huoratron

Parhaat muistot:

1. Barbeque-juhlat kroatialaisten kanssa
2. Mökkireissulla vuoden hersyvin ja pisin naurukohtaus ihanien naisten kanssa
3. Mosor-vuorelle kiipeäminen

Parasta tässä vuodessa on kuitenkin ehdottomasti uudet tuttavuudet, joita olen poluillani kohdannut sekä kaiken huippuna kaksi rakasta, uutta ystävää. En tiedä mitä muuta olisin voinut tältä vuodelta pyytää. Töitäkin olen saanut paiskia niin paljon, että sisäinen työnarkomaanini on varsin tyytyväinen. Ja vielä on kokonainen kuukausi jäljellä tätä huikeaa vuotta!

Vuodelta 2012 toivon:

1. Mahtavia seikkailuja
2. Rohkeutta elää kuten sydän sanoo
3. Lisää upeita ystäviä

Kuulisin mielelläni minkälainen vuosi tämä on ollut teille muille!

Sieltä se joulu taas tulee. Tänä vuonna olen päättänyt asennoitua tuohon kulutusjuhlaan avoimen angstisesti.

Katselen inhosta väristen, kun tytöt ja aikuiset naisihmiset hypistelevät innoissaan Stockmannin toisessa kerroksessa kimaltelevia, uskomattoman ylihinnoiteltuja joulukoristeita ja samalla hihkuvat ärsyttävän kimeästi. Nyt muodissa on turkoosi väri. Noilta edessäni tavaraa pursuavilta hyllyiltä löytyy sitten kaikenmaailman turkoosia perhosta ja peuraa joulukuuseen; ihme ettei kirahveja tai krokotiileja, ne kun liittyvät jouluun yhtä paljon kuin perhosetkin. Siellä on myös vaikka minkälaista pölyä keräävää koriste-esinettä, joilla voi kuorruttaa koko asunnon yhdeksi kuuhun asti kimaltavaksi joulun glitter-ihmemaaksi. Tässä kohtaa kuvotukseni on niin voimakas, että olen unohtanut mitä olen tullut kyseisestä kaupasta hakemaan, joten käännyn kannoillani ja lähden ulos.

Tiedän kyllä, että te kaikki haluaisitte ostaa minulle sylikaupalla lahjoja, koska olen niin valloittava persoona. Minun on nyt kuitenkin tuotettava pettymys, sillä en halua joululahjaksi mitään. Alleviivaan tämän vielä: En halua mitään lahjoja! Minulla on kaikki maailman tavara mitä tarvitsen. Oikeastaan minulla on todella paljon ylimääräistäkin härpäkettä pyörimässä jaloissani. Kaikki maallinen materia, jota oikeasti tarvitsisin, mahtuu rinkkaani. Tuolloin sen paino on noin 12 kiloa. Tämä on siis testattu käytännössä ja olenkin harkinnut, että polttaisin roviolla kaiken ylimääräisen tavaran ympäriltäni tanssien samalla ympäri tuota suurta nuotiota ja huutaen ”Freedom!”. No enhän minä oikeasti niin tee. Ehkä. Mutta siis ei lahjoja minulle, kiitos.

Ilmassa on todellakin jälleen suuren kulutusjuhlan tuntua. Lapset saavat aivan liikaa leluja nykyään, se on aivan varma. Mutta kyllä aikuisillakin on mennyt järki ostoskäyttäytymisessä. Joitakin asioita todella tarvitaan ja toisia taas vain kovasti halutaan. Lapsena ei saatu aina kaikkea mitä haluttiin, mutta miksi aikuisenakaan pitäisi saada?